Varhaiseen maisemaestetiikkaan liittyi pyyteettömyyden käsite. Se merkitsi esteetistä luontokokemusta, joka ei sisältänyt tunteita ja muita maisemaan projisoitavia vaikuttimia. Pyyteetön lähestymistapa synnytti kauniin, pittoreskin ja ylevän maiseman. Pienuus, hienovaraisuus ja hauraus miellettiin maiseman kauneusominaisuuksiksi. Pittoreski maisema sisältää ihmisen toiminnan jälkiä, mutta ylevä maisema on villi luonto ilman viitteitä ihmisen toiminnasta. Pittoreski hallitsi maisemaestetiikkaa 1700-luvulla. Maiseman kuvauksellisuus ja maalauksellisuus korostuivat, koska maisemaa tarkasteltiin maalaustaiteen ja taiteilijan näkökulmasta. Tyypillinen pittoreski maisema esitti ihmisen aikaansaamaa maisemapuutarhanäkymää, joka perustui taiteen ja runouden määrittämiin ihanteisiin ja muoto-ominaisuuksiin. Myös maaseutumaisemat olivat suosittuja kohteita. Pittoreski maisema tunnettiin usein historiasta, runoilijan ylistämästä kauneudesta tai erikoisista luonnonaiheista. Maisematyypin yleistyessä maisemien esteettinen arvo määrittyi näkymien ja näköalojen perusteella. Näköalaestetiikasta kehittyi hallitseva maiseman tarkastelu-, kuvaus- ja arvottamistapa. Se mielletään havaintoon perustuvaksi, joskin pittoreski maisema ei esitä todellisuutta sellaisenaan, vaan soveltaa akateemisia sääntöjä ja ihanteita. Pittoreskin traditio jatkuu aikamme matkailukuvastossa, esitteissä ja postikorteissa.