Maisemamaalaus itsenäistyi ja vapautui omaksi lajityypikseen 1800-luvulla. Sen kehittymiseen vaikuttivat mm. kaupungistuminen, taidekaupan laajentuminen sekä lisääntynyt kiinnostus luontoa kohtaan. Aiemmin maisema oli kelvannut vain muotokuvien taustaksi, sekä allegoristen maalausten esittämien mytologisten, uskonnollisten ja historiallisten tapahtumien kulissiksi. Maisemamaalauksen aihe on maisema, mutta sisältö monimerkityksinen. Se voi ilmentää mm. aikakautensa aatteellista ilmapiiriä ja ympäristöasennetta, taiteen tapaa lähestyä luontoa esteettisenä kohteena sekä taiteilijan luontosuhdetta.
Maisemamaalauksen rakenne auttaa katsojaa "sijoittamaan" itsensä teoksen maisemaan. Perinteinen maisemamaalaus rakentuu kahden syvyystason, etu- ja taka-alan varaan. Niillä ohjataan katsetta ja luodaan syvyysvaikutelmaa. Etualalla voi olla kallion- tai mäenlaki, joka "pysäyttää" katsojan maiseman äärelle. Sen yksityiskohdat ovat tarkasti kuvattuja, kun taas taka-ala on autereinen, laaja panoraama. Keskivyöhykkeen puuttuminen korostaa horisonttia ja ääretöntä tilallisuutta.
Italialaisen tradition klassinen ideaali- eli ihannemaisema ja hollantilaisen tradition realistinen maisema ovat toisistaan poikkeavia suuntauksia. Ideaalimaisema (pastoraali, paimenidylli) oli suosittu renessanssista romantiikan ajalle saakka. Se pohjautui antiikin taiteeseen ja arkadiseen paimenrunouteen. Allegorioiden tavoite oli järkiperäinen ja moralistinen. Ideaalimaiseman harmoninen ja ylevä sisältö korosti kaupunki- ja maalaiselämän vastakohtaisuutta. Aiheita olivat porvariston huviretki luonnossa, puutarhamaisema joutilaine ihmisineen, peltonäkymä laiduntavine karjoineen sekä arkinen maaseutu työläisineen. Ihmisten ja eläinten rooli oli kuitenkin vähäinen. Luonto henki harmoniaa ja rauhaa. Idylli viittasi kaiken katoavaisuuden ja kuoleman läsnäolon tiedostamiseen. Vertauskuvallisuutta ilmennettiin menneisyyteen viittaavilla raunioelementeillä. Akateeminen taide korosti muotosääntöjä, sommittelua ja piirustuksellisuutta. Maisema jaettiin valo- ja varjovyöhykkeisiin, jotka sidottiin yhteen diagonaalilinjoilla ja häivytettiin etäisyyteen ilmaperspektiivillä. Kuva-alan reunoille sijoitettiin puita ja muita sommitteluelementtejä. Realistinen maisemamaalaus tunnettiin jo 1500- ja 1600-lukujen hollantilaisessa kuvataiteessa, jossa tyypillinen aihe oli maallinen, tunnistettavissa oleva kulttuurimaisema. Todenmukaiseen kuvaukseen liittyi voimakas hetkellisyyden vaikutelma. Tyypillinen kohde oli avara maaseutunäkymä, jonka taustalla oli kaupunki tai muita rakennuksia. Horisontti sijoitettiin alas, jolloin taivas pilvi- ja valoefekteineen muodosti maanpäällisen maiseman pysähtyneisyydelle vastakkaisen tapahtuma- ja liikevaikutelman. Pienten ihmishahmojen avulla luotiin tilan tuntua ja ilmennettiin mittasuhteita, jolloin myös luonnon suuruus ja maiseman avaruus korostuivat. Realistiseen maisemakuvaukseen lukeutuvat myös 1700-luvun grand tour- matkailukuvaston veduta- eli näköala-aiheet sekä topografiset aiheet.