Muinaissuomalaisten taivasta hallitsi lintuhahmoinen ukkosjumaluus, ehkä kotka. Sen syrjäytti ihmishahmoinen säänjumala Ukko, jota kutsuttiin hellittelynimellä Ukkonen. Ukon valtapiiri oli ilma, joka nimettiin myöhemmin taivaaksi. Ylijumalan puoleen saattoi kääntyä kaikissa asioissa, mutta Ukon tärkein tehtävä oli välttämättömän sateen antaminen. Ukonilma syntyi kun Ukko jyristeli suurilla kärryillään taivaan tiellä. Kärryn pyörän osuessa kiveen se iski tulta eli salamoi. Sana jumala oli alkuaan ukkosenjumalan kiertoilmaus, joka tarkoitti kirkasta ja loistavaa. Kansankielessä jumala oli yleiskäsite, jolla viitattiin näkyvään tai näkymättömään asiaan, esineeseen tai ilmiöön, kuten taivaaseen, ukkoseen, aurinkoon, kuuhun ja tietäjiin. Käsitteet luonto, jumala ja luoja liittyvät toisiinsa, koska ne kytkeytyvät kasvamisen, syntymisen ja synnyttämisen taitoon.
Kalevala on rautakauden ajalle sijoittuva myytti. Silloinen taivaanjumala Ilmari takoi taivaankannen. Väinämöinen loi kosmoksen ajelehtiessaan alkumeren ulapalla. Sotka, hanhi, sorsa tai kotka etsi pesäpaikkaa. Kun Väinämöinen nosti polvensa merestä, lintu teki sen päälle pesän. Munittuaan kultaisen munan lintu alkoi hautomisen. Väinämöinen tunsi lämmön ja vaihtoi asentoa, jolloin muna vieri mereen ja särkyi muruiksi. Väinämöinen lausui: "Mi munassa alainen puoli, alisiksi maaemiksi, mi munassa ylinen puoli, ylisiksi taivosiksi, mi munassa valkiaista, se päiväksi paistamahan, mi munassa ruskuaista, se kuuksi kuumottamahan, mi munassa kirjavaista, se tähiksi taivahalle. Siitäpä alku aivan kaikin."